Alkusanoja

Ajattelin, että tämä on ehkä helpompi tapa raportoida tuttaville kuulumisia kaukomailta, kuin roskata erikseen kaikkien sähköposteja. Ainakaan ei tarvitse altistua näille, jos ei huvita, hah. Aiemminkin on tullut pidettyä matkapäiväkirjaa epämääräisiin muistikirjoihin, mutta totesin viime matkallani, että jos tietokoneaikakausi jatkaa käsialani degenoroimista jatkossakin yhtä vahvasti, en enää pian saa kirjoituksistani mitään selvää. Internet on kuitenkin yhä yhteiskunnan romahtamista edeltävällä aikakaudella eri turvallinen paikka säilyttää informaatiota tuleville vuosille. Noh, se tekosyistä blogini olemassaololle ja itse asiaan.

Kirjoitan nyt siis Swazimaasta, pienestä Uudenmaanläänin kokoisesta miljoonan asukkaan kuningaskunnasta Etelä-Afrikan ja Mozambikin välistä (KVG!). Koulussa tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus päästä näinkin kauas suorittamaan 2. vuosikurssiin kuuluva pakollinen työharjoittelujakso. Olen täällä kolmen muun opiskelijan kanssa meidän koulustamme, Länsi-Uudenman koulutuskeskusta: Eetu sekä Paula ja Riikka tekstiiliosastolta. Viime tinkaan jääneiden matkavalmiselujen saattelemana lähdin muiden opiskelijoiden kanssa Suomesta lentokoneella 19.1. kello 18.30. Kaikki lähtemiseen liittyvä stressi alkoi pikkuhiljaa lentokoneessa istuessa raueta, kun ajatus kotiin jäämisestä koko ajan lipui kauemmaksi mielestä. Ensimmäinen välilaskumme oli Frankfurtissa, jossa hyppäsimme parin tunnin odottelun jälkeen Johannesburgiin lähtevän koneeseen. Lento Jo'Burgiin kesti n. 10 tuntia ja onnistuin jotenkin nukkumaankin lennon aikana (vähän joskin huonosti). Lennon aikana yritin jo hieman, totutella Swazimaassa todennäköiseen ajoittaiseen lihan syömiselle altistumiselle. Jo'Burgiin saavuimme joskus 10 maissa seuraavan päivän aamuna, jossa jouduimme sitten virumaan lentokentällä puuduttavat 5-6 tuntia. Lopulta pääsimme lentokoneellemme vievälle bussille. Katselimme ikkunasta kun ajoimme kaikkien isoimpien koneiden ohitse pienelle, ehkä 40 paikkaiselle, potkurikoneelle. Lento oli hauska, vaikkakin meteli koneen sisällä oli melko kova. Muistan etäisesti viimeksi joskus todella nuorena lentäneeni jonkin kotimaan lennnon potkurikoneella. Viimeinen lento Jo'Burgista Manziniin ei kestänyt kuin tunnin verran. Perillä Manzinin, tarkemmin Matsaphan, lentokentällä meitä odotti outo passitarkastus, jossa näytimme ensin passimme tullivirkailijalle ja sen jälkeen poliisille, joka pyysi satunnaisilta matkustajilta nähdä heidän passinsa ja ainoan asian minkä varmasti kuulin hänen sanovan oli: "Nice passport". Lentokentällä meitä odotti työnantajamme, Tuire Linnovi-Thatcher (tai Mrs. Thatcher). Tuire Linnovi-Thatcher on siis Swazimaassa Suomen kunniakonsuli ja valtiomme edustuksen lisäksi hän omistaa miehensä John Thatcherin kanssa Guava Galleryn, joka on koru-/taidekauppa/ravintola. Hänen miehensä on koruseppä ja pyörittää korupajaa African Fantasy Jewellery. Etäisyyksien ollessa varsin pieniä Swazimaassa, riipumatta minne on menossa, olimme perillä Tuiren ja Johnin tontilla Ezulwini (suom. taivas) laaksossa. Samalla tontilla on pariskunnan ja heidän tyttärensä perheen talot sekä Guava Galleryn rakennus, vanha korupaja (jonne AFJ on ilmeisesti muuttamassa helmikuun aikana) sekä meille opiskelijoille varattu vuokratalo. Talomme on varsin mukava ja sisältää kaikki tarvittavat mukavuudet: kaksi makuuhuonetta; olohuone; keittiö; jääkaappi ja pakastin; uuni ja hella; juotava, juokseva vesi; sisävessa; televisio. Kaikenlaisten pieneläinten, kuten koppakuoriaisten ja liskojen kanssa on jaettava elinympäristö, mutta tuon kokoluokan eliöistä vain hämähäkit yhä aiheuttavat pientä kuolemanpelkoa. Ensimmäinen ilta meni ihan rauhassa matkatavaroita purkaessa ja syödessä päivällistä uudessa kodissa.

Seuraavana aamuna aloitimme päivän aamiaisella Guava Galleryn terassilla, jossa Tuire oli varannut meille pöydän pienillä Suomen ja Swazimaan lipuilla. Aamiaisen yhteydessä pääsimme tutustumaan gallerian muihin työntekijöihin sekä ravintolan erinomaiseen kokkiin Mamsiin (en ole varma oikeinkirjoituksesta), joka kokkaa meille toiveidemme mukaiset päivälliset, eli ei tarvitsekaan ihan täysin heittää hyvästejä kasvissyömiselle :). Aamaisen jälkeen lähdimme Tuiren ja Johnin kanssa tutustumaan läheiseen ostariin ja ostamaan prepaid-liittymät kaikille. Vasemmanpuoleinen liikenne ei varinaisesti huojentanut oloa, kun John revitteli pariskunnan konsulaattimaasturilla maanteitä pitkin lehmien ja muun liikenteen seassa. Melkein kaikki meistä saimme prepaidimme ongelmitta ja jatkoimme sen jälkeen maan pääkaupunkiin, Mbabaneen. Mbabane on varsin pieni kaupunki vielä pienemmällä keskusta-alueella, johon mahtuu parin kesken jääneen rakennusprojektin lisäksi kaksi ostoskeskusta ja joitakin virastorakennuksia sekä lähetystöjä. Mbabanessa menimme tutustumaan yhteen ostareista, the Mall. Ei kestänyt pitkääkään, kun takaa kuului "Hey, nice dreds. Rasta, rasta. You want some weed?". Kansainvälinen huumeidenkäyttäjälook pätee täällä ilmeisesti myös. Ostarilta jatkoimme matkaa kahville. Paluumatkalla takaisin gallerialle poikkesimme ulkoministeriön kautta, jossa Tuire yritti asioida, mutta esimerkkinä Swazimaalaisesta, kotikutoisesta julkisesta hallinosta, vain aulavahti oli töissä. Onhan se toki ymmärrettävä noin keskellä keskiviikkoiltapäivää.

22.1. alkoivat varsinaiset työt. Minulla ja Eetulla korupajalla muutaman kilometrin matkan päässä gallerialta ja tytöillä vanhan pajan kuistilla. Työpaikassamme oli alusta alkaen hauska, lämmin ja tervetullut ympäristö. Pajalla on töissä vajaa 20 ihmistä ja jokainen on ainakin jossain määrin määrätty tiettyihin työtehtäviin. Emme oikein tienneet minkälaisiin työolosuhteisiin olimme tulossa ja olimme saaneet koulustamme jonkin verran käsityökaluja vietäväksi pajalle. Nähtyämme pajan varustelutason totesimme tuomisemme enimmäkseen melko turhiksi. Pajan uusina työntekijöinä pyysimme päästä hommiin ihan peruasioista lähtien, eli hopean sulattamista ja valssaamista olisi tiedossa ainakin vähäksi aikaa.