Johtaja Hynnisen Eeppiset Matkat

Villielämää

Pelätä = kwésába

Viikonloppujen "kokeile jotain uutta ja jännittävää"-teema on jatkunut nyt kolmatta viikkoa peräkkäin. Palasimme juuri runsaan tunnin mittaiselta mönkijätraililta Royal Swazi Sun-hotellin takaryteiköistä, jossa ajelimme opastetusti metsään rakenettua polkua pitkin. Ihan hauskaa ajanvietettä ja tunti oli aika sopiva aika ajella reitillä. Maisemat eivät olleet erityisen mielenkiintoisia ja radan rakenne kävi loppua kohti hieman tylsäksi ympäriajeluksi. Ihan hilpeätä näin ekakertalaiselle ja kyllä jännittikin välillä kun moottori alkoi höyrytä kuralammikon läpi rymisteltyä.
Kolme viikkoa sitten olimme tosiaan ratsastelemassa Malkerns-laaksossa sijaitsevilla talleilla ja viime viikonloppuna tuli tehtyä jotain, mitä en ennen tänne tulemista ollut koskaan kuvitellut kokeilevani, eli koskenlaskua (white-water rafting). En ole ihan varma, että mikä tällä kertaa sai sitten innostumaan moisen kokeilemisesta, mutta olen ihan tyytyväinen, että tuli uskaltauduttua. Otimme siis yhteyttä Swazi trails-nimiseen firmaan ja varasimme itsellemme koskenlaskureissun luettuamme esitteestä "suitable for absolute beginners"-kohdan. 45 minuutin ajomatkan jälkeen lähtöpaikalle kolmen turistin kanssa tapasimme loput matkalle lähtijöistä, jotka vaikuttivat olevan ihan yhtä hukassa kuin mekin. Ryhmämme koostui vajaasta 20 suomalaisesta, mozambikilaisesta, norjalaisesta, ruotsalaisesta, hollantilaisesta ja etelä-afrikkalaisesta turistista sekä muutamasta oppaasta. Juuri kellään asiakkaista ei vaikuttanut olevan aiempaa kokemusta raftaamisesta, mikä huojensi hieman. Lyhyehkön huumoripitoisen alustuksen, jossa kerrottiin kaikki oleelliset asiat, kuten mitä tehdä, jos joessa on krokotiileja, jälkeen hyppäsimme kahden hengen kumiveneisiimme ja lähdimme melomaan viime aikaisten sateiden paisuttamalle Usutu-joelle. Menimme aluksi Eetun kanssa kahdestaan samalla veneellä, mutta vaihdoimme noin puolessa välissä tyttö-poika-pareihin. Yli puolet veneistä kaatuivat ympäri jo ensimmäisessä koskessa, mikä hieman herätti epäilyksiä loppumatkan suhteen, mutta sekään ei riittänyt varautumaan mitä tuleman piti. Matkaa taitettiin arviolta n. 8km ja joki oli ajoittain tasaista, mutta enimmäkseen nopeita koskia, pudotuksia ja muuta kivaa, mikä nosti adrenaliinitason kohtalaiselle korkeudelle. Onnistuin pysymään pinnan päällä miltei loppuun asti, kunnes matkan lopussa oli vielä vuorossa (vapaaehtoinen) "The Initiator"-koski, joka oli tosiaan nimensä veroinen. Eihän sitä nyt voinut enää sitten jättää laskemattakaan ja sitten painelimme vimmatusti meloen kohti varmaa tuhoa. Kaikki meni hyvin nopeasti ohi ja hetken päästä sitä havahtui joesta uimassa pitäen kiinni väärinpäin olevasta kumiveneestä. Pienellä puskemisella sai veneen käännettyä, hypättyä takaisin kyytiin ja autettua Riikan veneeseen. Kuolemapelko on ihan miellyttävä tunne ja heti laskun jälkeen adrenaliinihuumassa olo oli mahtava. Krokotiilien puuttuminen reissusta oli ihan positiivinen asia. Reissun jälkeen oli varattuna voileipälounas, jonka jälkeen mozambikilaiset jatkoivat vielä muutaman tunnin laskemista. Illalla uni maistui.
Tällä viikolla imigraatioaktimme sai jatkoa ja kohtasi surkean loppunsa Ministry of Home Affairsissa. Meidät oli jo viime viikolla pyydetty palaamaan viikon päästä uudestaan oltuamme sovittuun aikaan virastossa hakemassa papereitamme, mikä on tässä maassa varmasti liikaa pyydetty. Menimme huoneeseen 114, jossa olimme siis asioineet aiemmin ja, jossa Eetu kävi loistavan keskustelun asioitamme hoitaneen virastotyöntekijän kanssa:
-"Go to room 117"
-"Why?"
-"Don't ask why"
-"Why?"
-"Don't asky why. Just go there. I'm busy with these files."
Ja mehän menimme huoneeseen 117, jossa meille ilmoitettiin tylysti, että kuukausi sitten täyttämämme paperit ovat väärät ja, että meidän olisi pitänyt täyttää työlupahakemukset. Tätä asiaa ei varmasti olisi voinut ilmoittaa meille yhtään aiemmin. Totesimme jotain "thanks for nothing"-suuntaista ja lähdimme pois. Onneksi saimme hakemukset jättäessämme kuitit, joilla saamme olla maassa 12.3. asti ja ensi viikolla käymme Etelä-Afrikan puolella, jolloin saamme maahan takaisin palatessamme taas uudet 30 päivää oleskeluaikaa, mikä riittää hyvin loppu työharjoittelua varten.
Pajalla olemme kuvanneet Eetun kanssa videomateriaalia lyhyttä pätkää varten kiitoksena kaikille AFJ:n työntekijöille sekä portfolion täytteeksi Suomeen. Työharjoittelun loppu alkaa jo haikeana häämöttää lähitulevaisuudessa ja jo nyt on alkanut ounastelemaan vaikeaa lähtöä ja ikäviä hyvästejä. Toki palaamisessa on monta hyvää puolta, mutta joka päivä tuntee olevansa enemmän jo osa pajan työntekijöitä ja samaa "porukkaa", mikä tekee tällaisista lyhyehköistä työharjoittelujaksoista omalla tavallaan turhauttavia. Juuri kun alkaa päästä jyvälle hankalammista asioista ja ihmiset alkavat tulla tutuiksi onkin jo aika jättää paikka ja optimististen takaisin palaamis-lupausten saattelemana sitä lähtee jonnekkin aivan toiselle puolelle maailmaa ja pikkuhiljaa kokemukset pajalta ja eri maasta ovatkin jo muistoja mielessä ja elämä kotona on niin kiireistä, että palaaminen lähivuosina tuntuukin jo vaikeammalta kuin osasi kuvitella. Noh, menipäs nyt synkistelyksi :) Eivät nämä asiat ihan tällä tavalla koko ajan pyöri päässä.
Positiivisena loppuhuomautuksena sain ensimmäistä kertaa elämässäni lähetettyä Taikkiin ennakkotehtävät. Negatiivisena puolena ne olivat tasoltaan kelvottomia joskin huonoja, mutta tulipahan lähetettyä. Vielä jos saisi Lahteen tehtyä jotain tehtäviä, niin sitä voisi ehkä tuntea tehneensä jotain jatkokoulutuksensa eteen. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin...